Hiirologinen lokero on auki

Perheessä on uusi tähti: Hipsu, 3 viikkoa ja yksi päivä. Nykyään paremmin päivittyy siis blogi osoitteessa http://hiirologia.blogspot.com/

Kyllä pandalla on rankkaa!

Tänään ruokatunnilla pohdimme pandojen elämää. Valitettavasti keskustelutuokio päättyi siihen surkeaan lopputulokseen, että pandat ansaitsevat kuolla sukupuuttoon. Ne ovat tulleet evoluutionsa päähän. Seuraavassa esittelen argumenttimme.
1. Pandat eivät lisäänny, koska ovat liian laiskoja harrastaakseen seksiä. Laji, joka on liian laiska harrastaakseen seksiä, voi syyttää itseään sukupuutosta. Panda on yksinäinen vaeltelija, joka hyvin harvoin tapaa lajitovereitaan ja vielä harvemmin silloinkaan innostuu petipuuhista (vai ovatko ne bambumattopuuhia pandoilla?). Eläintarhassa pandoille joudutaan näyttämään videolta pandapornoa, jotta pikkupandoja saataisiin maailmaan.
2. Jos pandaemo saa kaksoset, se usein hylkää molemmat poikasensa. Äidinrakkauden riemuvoitto, oikea leijonaäiti! Holtittomat ihmisteiniäidit jää toiseksi kun tuore pandamamma toteaa: ”Voi ei, kaksoset, ihan sairaasti hommaa! En tosiaankaan ala, mä jätän molemmat tähän ja lähden vetään!”
3. Pandat ovat erikoistuneet syömään yhtä ainoaa kasvia, bambua. Evolutiivisesti todella tyhmä veto! Pandan kaikki aika kuluu rehevän kasvillisuuden keskellä etsien sitä yhtä ainoaa kasvia jota se suostuu syömään. Eikä tässä vielä kaikki: bambu sopii todella huonosti pandan suolistolle, joten pandoilla on jatkuvasti mahavaivoja ja suolisto-ongelmia, mistä johtuen suurin osa bambun energiastakin menee hukkaan. Eipä ihme jos vauvanhoito ja seksi ei kiinnosta, kun ruoka menee sukkana suolen läpi, koko ajan on nälkä ja maha vaan on kipeä. Vastaava tapaus ihmisillä olisi laktoosi-intolerantti, joka suostuisi juomaan vain ja ainoastaan maitoa.

Panda ainoa pelastus sukupuutolta on siis hellyttävä olemus ja zeniläisen kaunis väritys. Sellainen ulkonäkö on kylläkin tämän huomiotalouden aikana ihan hyvä selviytymisstrategiaa. Kun pääsee WWF:n söpöksi pehmomaskotiksi, sukupuutto ei ainakaan tapahdu ihan huomaamatta. Toista se on esimerkiksi sammakoilla, ei paljon kukaan jää kaipaamaan. Mutta sori vaan WWF, darwinistisesta näkökulmasta valitsitte aivan väärän tunnuseläimen! On mahdollista, että pandaa ei yksinkertaisesti pystytä pelastamaan sukupuutolta turvautumatta keinosiemennykseen, mikä sekin voi Kiinan pöpeliköissä olla aika haastavaa. Mutta darwinismista viis, pandat ja etenkin Taotao on silti niin ihania. Ja onhan sekin tv:stä tutulle lasten suosikkieläimelle plussaa, että on niin seksitön. Ei tule sitten niitä amerikkalaiskatsojien boikottejakaan.

Taotaon onni ettei sille sattunut syntymään kaksoisveljeä!

Aamuahdistusta

Aamuisin on niin pimeää, niin pimeää!! Tänäkin aamuna ajattelin, että herätyskello EI VOI olla tosissaan, kun se rämähti pilkkopimeässä huoneessa soimaan. 7.00, AS IF! Iltavirkun ihmisen piinakuukaudet ovat alkaneet!

Vieläkö joku muistaa sen tutkimuksen, jossa todettiin, että laihat työnhakijat saavat lihavia helpommin työpaikan, jos hakijat ovat muuten tasavertaiset? Tutkimuksen mukaan lihavuuteen liitetään ilman perusteita huonoja ominaisuuksia kuten laiskuus, huono itsekuri, saamattomuus ja ahneus. Ikäänkuin lepsuilu yhdellä elämän osa-alueella määräisi koko persoonallisuutta (saatikaan sitten niissä tapauksissa, joissa lihavuus on tahatonta ja sairauden aiheuttamaa!!)!

Miten tämä sitten liittyy lähestyvään kaamokseen? Koska me iltavirkut olemme samankaltainen laiskaksi väitetty ja syrjitty ihmisryhmä. Yhteiskuntamme ihailee aamuaktiivisuutta. Työyhteisössä aikaista töihintuloa arvostetaan ylettömästi. Kukapa arvostaisi sitä, joka kymmeneltä kömpii silmät puoliummessa toimistolle, vaikka tämä työntekijä istuisikin töissä iltaan asti. Eihän kukaan enää seitsemältä ole katsomassa kun iltavirkulla on paras työdraivi päällä! Ja kahvitunnilla aamuvirkut, nuo hurskastelijat, rehentelevät kuinka sunnuntaina olivat jo ennen puoltapäivää siivonneet, tehneet karjalanpiirakat, käyneet sienestämässä ja pesemässä auton. "Ja silloin kahdeltatoista laiska nuoriso rupesi vasta heräilemään. Kyllä siinä menee ihan koko päivä hukkaan!" AARGH!!! En minäkään rehentele, että "Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä vedin perskännit, kävin kolmessa baarissa, tanssin kaksi tuntia ja suoriuduin maanpuolustusjohdon tasoisista taktisista kuvioista vapaata taksia etsiessäni. Kyllä nukkuessa menee ihan koko yö hukkaan!". Tai jos sanoisin näin, aamuvirkut vilkaisisivat toisiaan "selkärangaton ihminen, sisällötön elämä, alkava alkoholiongelma" -katseellaan!

Minun biorytmini toimii niin, että olen iltaseitsemästä-iltayhdeksään aktiivisimmillani ja tehokkaimmillani. Näin on aina ollut ja tulee ehkä aina olemaan. Miksi aamuaktiivisuus ylipäätänsä on arvostetumpaa kuin ilta-aktiivisuus? Miksi samat asiat tulevat muka jotenkin paremmin hoidettua jos ne tekee aikaisin aamulla? Ihmisten korkein aktiivisuustaso sijoittuu geneettisistä syistä eri vuorokauden aikoihin, miksi siihen liitetään moraalisia arvoja?

Olen päättänyt, että tänä talvena en syyllisty siitä, että todennäköisesti en kertaakaan ehdi kahdeksaksi töihin enkä osta sitä kirkasvalolamppua vaikka työkaverit sitä ehdottelevat. Tai että nukun kahteen iltapäivällä sunnuntaisin ja en mahdollisesti kertaakaan ehdi ulkoilemaan ennen auringonlaskua.

Voisikohan meille iltavirkuille kehittää jonkun handicap-tarran? Ennen puoltapäivää tarran haltija olisi oikeutettu kahteen istumapaikkaan bussissa (makuupaikka!), saisi ohitella kahvijonossa (heräämisapua!) ja olisi syyntakeeton työpaikalla mokaillessaan. Aamuvirkuille oma handicap-tarra? Ei todellakaan, systeemi toimii jo muutenkin teidän ehdoillanne!

Torstai, mun lempparia!

Torstai on viikon paras päivä. Tiedän, että väitteeni on provosoiva; torstai ei ole vapaapäivä eikä se ole edes perjantai. Miten torstai voisi päihittää loppuviikon? Mutta minä olen aina vaan pitänyt torstaista.
Torstai on mahdollisimman kaukana maanantaista (jota vihaan yli kaiken, mutta se onkin sitten toinen tarina). Torstaina voi valvoa pitkään, koska ei ole enää kuin yksi aamuherätys. Torstaina ihminen on tehokkaimmillaan, sillä lepo odottaa jo parin päivän päässä, mutta toisaalta töitä voi jättää perjantaiksikin eikä tarvitse hampaat irveessä saada kaikkea loppuun. Torstaille on jostakin syystä koko elämäni ajan osunut parhaat tv-ohjelmat (nytkin Lost, Alias ja House!) ja hauskimmat harrastukset. Jopa kouluaikana parhaat oppiaineet osui torstaille. Ja sitten tietysti opiskeluaikana torstai oli armoitettu bilepäivä. Niinä aikoina maanjäristysmäiset päänsäryt pilasivatkin sitten perjantait.
Toisin sanoen torstai on mahdollisuus. Voi juhlia tai jättää juhlimatta. Valvoa tai mennä ajoissa nukkumaan. Olla ahkera tai aloittaa pehmeä lasku viikonloppua kohti (joka vielä ihanasti on edessä).
Torstai on paras. I rest my case.

Kielikukkasia

Just kun pääsin manaamasta englannin suhu-s-kirjaimia, Kiss FM:n juontaja kömmähti samaan ansaan! Juonto meni kutakuinkin näin:"Ja seuraavaksi Shakiran "Chips don't lie"....". Jep jep, sipsit ei valehtele.....

And today's speaker is.......

"Ihmisen aivot ovat merkilliset. Ne alkavat toimia syntymähetkellä eivätkä pysähdy ennen kuin on noustava pitämään julkinen puhe." -Sir George Jessel

Eilen siis pääsin pitämään esitelmän. Teoriassa nakki ei ollut paha: kolmen vartin seminaari englanniksi (auts!) väitöskirjatyöstäni porukalle, joka suurimmaksi osaksi koostuu samoista ihmisistä, joiden kanssa heitän läppää joka päivä lounastunnilla. Mutta, mutta. Toisin kun edellämainitussa sitaatista, aivoni EIVÄT lakkaa toimimasta esitelmöidessä vaan siirtyvät jonkinlaiseen tajunnanvirta-tilaan, joka syytää mieleeni epäolennaisia asioita. Heti ensi minuutteina tajuan, että olen sanonut kahdessa lauseessa peräkkäin "as you can see". Päätän välttää fraasia jatkossa. Mutta yhtäkkiä se onkin ainoa lause, joka on mielessäni. Sanon "as you can see" toisen ja kolmannenkin kerran. APUA! Olen vakuuttunut, että eturivissä virnuileva nainenkin on tajunnut sanavarastoni suppeuden. Yritän keskittyä esitelmäni sisältöön, mutta en muista mitkä asiat olen jo selittänyt. Ongelma on nimittäin se, että minulle esityksen sisältö on niin itsestään selvä, että saatan unohtaa selittää jotkut termit, eikä kukaan Suomessa keskeytä puhujaa kysyäkseen selvennystä. Onko koko esityksessä mitään logiikkaa? Seuraavaksi kompastun hankaliin sanoihin. Kun on käyttänyt sanoja "suggestion", "characterization" ja "structure" samassa lauseessa, on jo valmis kiroamaan syntymääsi, tai ainakin sitä, ettei syntynyt jossakin anglo-amerikkalaisessa maassa, jossa suhu-s:t opitaan jo vaippaiässä. Tässä vaiheessa mieleeni tulee jo varteenotettavia vaihtoehtoja esityksen jatkamiselle: a) juosta kiljuen ulos luentosalista, b) mennä kyykkyyn luentosalin nurkkaan keinuttamaan itseään, niin kuin autistit tekevät tai c) pyörtyä ja teeskennellä sairaskohtausta. Koska huomaan päässeni jo loppusuoralle ja kuulijoitakin on jo vähemmän (kaksi poistui työkiireisiin vedoten ja yksi on nukahtunut), saan koottua itseni ja puhuttua esityksen loppuun. Thank you for your attention, any questions? Saldona yksi kysymys. Mitä siitäkin nyt pitäisi päätellä? Puheen jälkeen kuulijat kommentoivat tyyliin: "hyvä esitys", "sua ei tainnut jännittää ollenkaan" ja "mielenkiintoinen aihe". Olimmekohan samassa luentosalissa ollenkaan?
Illalla olen ihan poikki. Nukahdan sohvalle kolme kertaa, eli olen siis nähnyt jokaisesta eilisestä tv-sarjasta vain alun tai lopun. Esitelmän aikainen tajunnanvirta-tila on ylikuormittunut aivoni.

Karpolla on asiaa

Tänään olen taas päässyt osallistumaan Kehä I:n joka-aamuiseen autojen letkajenkkaan. Tällä kertaa tosin ihan mielelläni, sillä isä lähti työmatkalle ja jätti autonsa meille "hoitoon" siksi aikaa. Kyseessä oleva auto on hiukan uudempi ja viihtyisempi menopeli kuin millä normaalisti ajelemme ja autolla onkin huvittava tapaa ilmoitella jos jonkinlaisista asioista kesken ajon. Kojelautaan syttyyn ensin keltainen info-valo ja sitten auto ilmoittaa jotakin täysin irrelevanttia kuten "takapenkin turvavyöt eivät ole käytössä". Siksi ristimme auton heti Karpoksi, koska Karpolla on koko ajan asiaa. Pienen totuttelen jälkeen tiedotuksiin suhtautuu jo olankohautuksella, mutta aluksi meinasin ajaa ojaan aina kun info-valo syttyi, sillä oma automme ilmoittaa vain asioista "bensa loppuu just nyt", "auto räjähtää just nyt" ja "auto hyytyy tielle just nyt". Karpon ajomukavuutta lisäävät myös mahtavat stereot (mikä on asia, jota isä ei autossaan osaa ollenkaan arvostaa). Työmatkailukin sujuu mukavasti kun vääntää Karpon stereoista nupit kaakkoon ja liittyy hittibiisien lauluosuuksiin mukaan. Silläkin uhalla että yksin autossa laulava ihminen EI näytä järkevältä.
Hiukan tunnen kyllä morkkista yksityisautoilusta, sillä periaatteessa kannatan julkista liikennettä. Tosin orastava keski-ikä ja yhä paheneva espoolaisuuteni sai minut tänä aamuna nyrpistelemään Espoon päätökselle rakentaa länsimetro. Onko minusta jo tullut nimby? Voiko tähän hakea lääkitystä? Oikealla Hannu Karpolla ainakin olisi asiaa Not in my backyard -asennetta vastaan. Hyvä on, luovutan, metro saa mun puolestani tulla Espooseen, mut mä haluun siihen stereot ja erilliset äänieristetyt matkustuskopit, joissa saa rauhassa laulaa!

Näin Tokion metrossa, nähdäänkö tämä pian myös Espoossa?

Testing 1,2,3

Täytyyhän tätäkin päästä kokeilemaan! Blogin pitämistä siis. Julistan siis Empun ekologisen lokeron (eli emppulogisen lokeron) avatuksi! Vaikka kieltämättä tulee suorituspaineita siitä, että oman elämän pitäisi nyt olla jotakin merkityksellistä, kun siitä oikein alkaa kirjoittamaan. Epäilen kuitenkin, että tämän blogin sisältö tulee olemaan "herääminen-töihin-kotiin-telkkarinkatselua-nukkumaan". Koska siis arki rullaa niinkuin rullaa, lupaan yrittää keskittyä analysoimaan elämän yksityiskohtia. Tämän päivän testikäyttäjän analyysi olkoon se, että läpinäkyvä sateenvarjo vähentää törmäyksiä ja parantaa elämänlaatua ruuhkaisina sadeaamuina. Oikeasti.